Törmäsin kuluvan vuoden keväällä, tuttavani Miian
vinkistä Kulttuuriympäristöjen tutkimuksen opiskelijoiden kenttätyöblogiin
(https://kivikoskiblog.wordpress.com/). Miia oli toukokuun huitteilla osana
inventointileirin aistiryhmää Isojärven kansallispuistossa, Heretyn
luontopolulla.
(https://kivikoskiblog.wordpress.com/2017/05/24/aistiseikkailu-isojarvella/)
Seuraavassa tekstissä Miian tunnelmia ja sanallista kuvailua
tuossa hetkessä, Heretyn luontopolulla.
Hiljaisuus.
Suhinaa, askel ja toinen. Juuri, käpy. Lits ja lots.
Metsän vihreä sammalpeitto peittää kaiken alleen. Lasken
käteni vieressäni olevan suuren sammaloituneen kiven pinnalle. Silitän kiven
kosteaa sammalturkkia. Kuvittelen kiven kehräävän tyytyväisenä. Pienet
kellastuneet havunneulaset sammaleen joukossa pistelevät kylmästä kohmettuneita
sormiani. Nostan käteni ja vedän syvään henkeä, yrittäen saada sieraimiini
metsän tuoksun, mutta haistan vain jään ja kylmyyden.
Vieno tuuli käy puiden latvoissa ja erotan hennon narinan.
Olen liikkumatta ja kuuntelen tarkkaan. Narina voimistuu, hiljenee ja häviää,
kunnes se taas voimistuu. Kuin puiden oma kehtolaulu metsälle. Haluaisin
heittäytyä viereiselle kirkkaan vihreälle sammalmättäälle ja jäädä makaamaan
sille. Olla vain hiljaa paikallaan ja sammaloitua yhdeksi osaksi tätä upeaa
kokonaisuutta. Tulla osaksi tätä metsää ja tietää, mitä se tietää. Olla osa sen
mystisiä salaisuuksia.
Jatkan kuitenkin matkaani, vastustaen tätä piilevää
kiusausta. Katsellessani sammalpeiton pyöreitä ja salaperäisiä muotoja en voi
olla miettimättä, moniko muu minua ennen on kokenut samaa houkutusta ja lopulta
todellakin sammaloitunut osaksi tätä metsää? Jäänyt ikään kuin metsän loukkuun?
Voisiko tuon sammalpeitteen alla olla ihmisen pää tai käsivarsi? Vai onko
sammaleen alla sittenkin vain kivi, kanto tai puun oksa? Ajatus on pelottavan
aavemainen, mutta samalla hämmentävän rauhoittava.
Ruskeat kuolleet koivun lehdet kahisevat kenkieni alla. Ne
kertovat oman tarinansa vihreästä kasvusta ja kuihtumisesta. Lehdet ovat
kasvaneet kukoistaakseen ja nyt ne ovat muuttumassa hiljalleen takaisin maaksi.
Takaisin ravinnoksi oman äitipuunsa juurille. Lakastuneet lehdet kertovat
elämänkiertokulusta, jota meistä jokainen noudattaa. Kasvamme kukoistaaksemme
ja lakastuaksemme, aivan kuten nämä kuivuneet lehdet jalkojeni alla.
Nyt puut odottavat harmaina ja kylminä uusia silmuja
tulevaksi. Puut odottavat, linnut odottavat, metsän tuoksut odottavat ja jopa
muurahaiset ja muut hyönteiset odottavat. Koko metsä odottaa. Tuntuu kuin se
nukkuisi pysähtynyttä ikiunta. Metsä uinuu omaa Ruususen untansa, odottaen
kevään ensimmäistä suudelmaa herättämään sen taas eloon.
Yhtäkkiä kuulen pajulinnun ujon laulun. Yritän taltioida
sen, mutta lintu on turhan ujo ja lopettaa laulunsa, kuin se tietäisi aikeeni.
Kirkas ja lämmin auringon valo siivilöityy oksiston läpi metsään, antaen
lupauksen kevään tulosta. Valo kutsuu varjot leikkimään kanssaan. Haluaisin
yhtyä mukaan leikkiin, mutta en osaa muuta, kuin ihastella ja yrittää ikuistaa
tämän leikin elävänä mieleeni ja kameralle. Miten varjot pitenevät ja lyhenevät
ja miten valo saa sammaleen loistamaan kirkkaana kuin smaragdi.
Hiljaisuuden rikkoo kirkas puron solina. Musta ja jäätävän
kylmä vesi solisee purossa kovaa vauhtia. Äkkiä tunnen kovan pohjoistuulen
viiman kasvoillani. Tuuli ujeltaa ja tuo mukanaan raekuuron. Plop plop plop
plop. Rakeet tanssivat iloisesti osuessaan olkapäilleni ja maahan kuivuneille
lehdille. Sitten yhtä nopeasti kuin se alkoi, raekuuro loppuu ja jään
ihastelemaan ruskealle polulle langenneita valkoisia helmirykelmiä.
Kauanko olen ollut täällä? Mitä kello on? En tiedä. Jos en
tietäisi, en välttämättä osaisi edes sanoa, mikä vuodenaika nyt on. Aika on
metsässä häilyvä käsite. Täällä vallitsee ikuisuus. Ei ole mennyttä tai
tulevaa. On vain tämä hetki, joka sitoo minut osaksi tätä metsää. Ja se hetki
on ikuinen.
Teksti ja kuvat Miia Heikkilä (https://kivikoskiblog.wordpress.com/2017/05/19/uinuvan-isojarven-lumoissa/)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti